Mä en sa sterilointia, en vaikka ruinasin!! kuulemma oon vielä liian nuori ja aattelin sit että kuparikierukka  vaikka en aio yhtään lasta tehdä.

Luin eilen yhestä kirjasta et tää sairaus periytyy vahvasti, et joka 1 seittemästä jonka vanhemmalla on tää ni sairastuu. Kaamee morkkis et oon tehny lapsia ja jos ne sit sairastuuki ni se on mun vika, ku mulla on tää. Toivottavasti lapsista kasvaa terveitä ja fiksuja aikuisia eikä tällasia ku musta tuli : (

Kävin tänään työkkärissä, voisin ehkä päästä sellaseen kuntoutukseen ja siel sanottiin että ku oon jo 28-v ni mun pitäis jo alkaa kouluttautua ammattiin ja ku én vieläkään tiiä mikä musta vois tulla vaik oon jo iso ni täytyy käydä ammatinvalinta psykologilla vaikka luulen että tarttisi muutakin psykiatrista että voisin elellä niinku muut. Eilen ostin uudet kengät, kiva kopina kuuluu ku kävelee ja tähän asti oonkin menny vaan jollain tossuilla, tuli ihanan naisellinen fiilis : )

Sain jättää muutes toisen Absenorin pois, ku siitä tulee ihan kauhee olo. Meinaan pyörtyä joka päivä muutaman kerran, en oikeen pysty syömään ja tuolilla jos istun pitempään ni tuntuu että tuoli alkaa vapista ja aavistuksen huojua vaik se taidan olla mä. Sit kun meen nukkuu ni tuntuu sellasta kiertohuimausta, kaikki vähän pyörii ja nukahdan nopeesti. Päivällä kuvottaa ja on jotenki hankala olo.

Mitähän seuraavaks, aina tapahtuu jotain...ipähän oo ainaskaan tylsää ku joko ihmetteee maailman menoa tai mitä omassa päässä tapahtuu.

Illalla tuli mentyä saunaan, mutta siitä reissusta oli ilo kaukana koska putkistoissa oli joku vika ja tuli vain jääkylmää vettä ja tietty olin yltäpäältä pesuaineissa mutta heti kun sai kylpytakin päälle oli olo jo parempi.

Asuntokin löytyi mutta nuorin lapseni huostaan otetaan joten pian oon sitten todellakin etävanhempi, vaikka on se siinä mielessä kiva että pääsen kuulemma kuntoutukseen ja ku asiat on kondiksessa niin lapsi tulee takaisin mun luo.

Mua vähän kammottaa nää kolme lääkettä mitä mul on. Mitä jos haluun joskus dokaa ku ei oo hetkenpäästä lapsia ni lähteeköhän henki, pimeneekö nuppi täysin vai mitähän siitä seurais. Ei oo mikään pakkomielle vetää kännejä mut vois olla mukava sellaset pienet ku on muutot sun muut ohitte. En tiiä kyl uskallanko kokeilla ja en kyl uskalla kysyy lääkäriltäkään ku kummiski luulee että oon joku alkkis.

Harrastuksia oon pohdiskellu ja jotain liikunnallistahan se on oltava ku en oo mikään hoikka vaan hiukan on näitä muotoja enemmän ku tykkään mut mikään läski sotanorsu en oo silti.

Vastaanottomaailmassa huomasin että oon varmaan aika väsynytkin, kun aloin kattella varjomaailmaa.

Varjomaailma on ihan sellanen että näkee vaan erilaisia varjoja, vähän ku kuvittelis ja ne aina häipyy hetkenpäästä.

Muut on huomannu että mun liikkeetkin on hidastunu ja lekuri totes että mun masennuslääkityksen annos on liian pieni. Nyt on Sepram 40 mg, Absenor 300 mg ja Ketipinor 25 mg. Apteekin jälkeen tuntu että nyt oon varmaan ihan oikee hullu ku näin monta tablettia tarvii ottaa.

Läheisten kanssa juttelu piristää hirveesti, hiukan parempi olo vaikka aika uupuneenmasentunu oon vieläki, luulen että johtu ton masislääke annoksen aiemmasta pienentämisestä.

Päätäkin särkee, kauhee stressi...pääsenköhän huomenna sängystä ylös tai jaksankohan. Pakkohan se on, 2 viikon päästä pitäis olla parempi olo.

Täytyy jotenki hommata b-toditus ja päästä jonnekin terapiaan.

Tänään on ollu aika kiva päivä vaikka meinasin saada frisbeen päähäni. Suhahti silmien edestä ohi melkein lampeen ja heittäjää ei näkynyt missään kunnes pensaiden takaa joku ukko hölkkäs tarkistamaan että osuiko se mua päähän mut ei onneks osunu.

Kaksviikkoa vielä ja sitten on tulevaisuus ihan auki, melko jännää ku kohta en saa mitään lapsilisiä, elareita enkä kotihoidontukea vaan oon jollain muulla rahalla varmaan virallisesti päästä pimenneenä.

Huolestuttaa aika paljon ja oon lueskellut sellasta sosiaaliportin lastensuojelun käsikirjaa. Se selvens aika paljon ja uskoisin että ymmärsin ihan oikein mitä siinä oli. Lopetin tytön vau-kirjakerhonkin. Nyt pitäisi katsoa omia laskujakin läpi ja miettiä mitä niille pitäis tehdä. Aikasemmin silppusin vaan roskiin kun tuli perinnästä mut kai tuolla mun päässä on vielä jotain järkevää. Tuntuu vaan niin kamalalta että tän ikäisenä, siis 28-v en oo saanu mitään muuta aikaseks ku lapsia ja omat asiani ihan solmuun.

Koko päivän on satanu, kävin silti ostoksilla koska en keksi mitään mikä vois piristää, enkä nyt ees jaksa välittää mitä tosta voi olla seurauksena. Heitän nykyään suoraan roskiin noi perintäkirjeet ku en pysty niitä kumminkaan maksamaan. Varmaan joudun viel velkavankeuteen tän sairaudentakia. Ihme että tänään tuntu sellaselta minkä voisin kuvitella että terveestä ihmisestä tuntuu.

Nukun aika paljon, yöunet 10 tuntia ja päivällä ainakin 3 tuntia. Jos pystyisin niin nukkuisin varmaan 3 vuorokautta läpi, niin kauhea stressi.

Sen verran paljastan että mulla ei oo kotia ja oon nuorimman lapseni kanssa sellasessa paikassa jossa on muitakin ihmisiä. Mun lapsi aiotaan sijoittaa ja mun pitää löytää asunto ja kuulemma alkaa käymään kallonkutistajalla ja mennä työkuntoutukseen. Mua vaan pelottaa että kuntoutuksessa on jotain narkkareita tai vankilasta päässeitä mukana ja voisin sanoa että HUI. Pelottaa sellaset vaikka ei kai ne mulle mitään tee mutta jos jätän hesaria lukematta ni ehkä sitte ei niin paljoa pelota.

Tänään ei oo tehny mieli puhua kellekään, ei oo oikeen ruokakaan maistunu....uuvuttaa ja koko elämä tuntuu niin tylsältä. Mun äiti sano etten oo turhaa syntyny ja että mun syntymälläkin on tarkotus. Tietäispä vaan mikä se on se mun syy killua täällä muiden riesana. En mitään itsaria oo hautomassa mut olis kiva jos asiat menis paremmin.

Kesässä on mukavinta noi herneet joita voi ostaa kojuista, ainut haittapuoli on että tulee hirveet ilmavaivat mut väliäkös sillä. Omassa huoneessa ei ketään haittaa : )

Luin tota kauneus&terveys lehteä, mua ei kauneus kiinnosta koska luulen että mitä rumempi niin sitä helpompaa on elämä ja itse en viitti ees meikata ettei mua toljotettais vahingossakaan vaan koitan olla mahdollisimman ruma mutta terveys kumminkin kiinnostaa, on tossa lehdessä kumminkin ihan hyödyllistä luettavaa ja sellasia hemmotteluvinkkejä.

Tulostin tänään sellasen ison nivaskan jossa on tietoa tästä sairaudesta. Lueskelin sitä ja totesin että ihan hullua mut mä en oo kyl mikään hullu....ehkä muut on tai sit toi kirjotus liiottelee tai sitte sen on kirjottanu joku pösilö.

Lapsilleni oon ainaki hyvä äiti, ehkä liian lempeäkin ja jotkut suorastaan ihailleet kun mulla ei mee nassikoiden kanssa hermot ja oon niin rauhallinen. Mulla ei oo silti mitään silmälaseja eikä poikatukkaa vaikka oonkin äiti. Ihan sillee tavalliset vaatteet päällä (ei Marimekkoa) ja pitkät hiukset. Oon aika kiltti ihminen, ainaki lapsilleni mut joillekin voin olla ilkee jos ne on suututtanu mut ja oikeen yritän ni saatan sanoa vaikkapa pahastikin. Tyypillinen rapu siis. Jousimiesten kanssa en tuu koskaan toimeen, ainakaan miesten.

Mun mielestä hirveen tylsää ku tää sivu on niin harmaa vaikka oikeestaan se sopii mulle välillä.

Olis kiva tietää jos on joku tän sairauden joku tukiryhmä tai sellanen josta sais hyviä vinkkejä tän kanssa pärjäämiseen. Ainakaan ne psykiatrit ei oo mitään mukavia kun nyökyttelee, kyselee ja raapustaa kokoajan jotain siihen pieneen vihkoseensa eikä niillä oo yhtään huumorintajua.

Psykiatrilla oon käyny noin 7-v ikäisestä asti, jos nyt ihan oikein muistan mut siihen oli muita syitä. Oon kasvanu väkivaltasessa perheessä ja en voi sietää mitään väkivaltaa vaikka pakko myöntää että oon miehiä tullu joskus talutelleeksi korvasta.

Minkähänlaista on olla normaali ja mikä on normaali...jotenki aattelen että sellasen täytyy olla normaali jolla menee asiat tosi hyvin.

Puuhapäivinä tulee mietittyä ihan jotain viisastakin joskus, vaikka että lähtisi opiskelemaan uutta ammattia. Mulla ei vaan oo onnannu koska sen jälkeen kun toi toimelias vaihe on ohi niin jätän sit opiskelun kesken kun se ei enää tunnukaan kivalta vaan tyhmältä päähänpistolta. Mulla ei oo siis edelleenkään ammattia ja muuttanut oon 1-2 kertaa vuodessa. Toivoisin että voi jotenki pysyä aloillaan ja asua pitempään samassa paikassa, mitenköhän sekin onnistuis...täytyy varmaan pyytää lääkäriltä jotain lääkkeitä etten ajattelis niin hirveesti. Saatan katsella tienvierustoja ja miettiä mitä mönkiäisiä siellä puskassa kuhisee, kuinka kauan sitten joku on tehty tai kasvanut jonnekkin. Syksyllä ainakin vähän piristävää on koska katselen ruskaa ja keväällä varmaan ensimmäisten joukossa tulee huomattua kun maa alkaa puskea esiin kasveja.

Oon miettiny että pitäis alkaa harrastaa jotain...aerobicia oon kokeillu mutta sekin oli aika tyhmää kun en pysyny liikkeissä mukana ja kun toisen aina laukkas vastaan kun keksin idiksen ja alko nolottaa siellä täydessä jumppasalissa. Vesijuoksu on ihan kivaa, katselin kyllä edellä menijöiden jalkoja miten ne huhkii menemään.

Mietin tossa suihkussa että oon varmaan joskus ollu sellasessa psykoosissa.

Kerran lääkärillä olin ihan varma että siinä huoneessa kävi joku, mut sit aloin miettimään että käviköhän siellä oikeesti ketään ja kysyin sit lääkäriltä mut en muista mitä se sano. Siitä on muutamia vuosia kummiski aikaa jo.

Joskus oon nähny että katto ja seinä alkaa tulla kohti ja väreillä...hassu tunne ja päätin sit mennä siitä huoneesta pois ku eihän ne oikeesti liikkunu vaan tuntu vaan sellaselta.

Joskus mulle määrättiin kauheen vahvaa psykoosilääkettä ja yks kivi metsässä alko tuntumaan että se onkin karhu, tiesin ettei se oo ja arvasin että johtuu siitä lääkkeestä, kerroin sit lääkärille ja se totes ettei se oikeen sopinu mulle. Tais olla jotain ihan skitsojen lääkettä.

Nykyään mulla ei oo mitään tollasia älyttömiä juttuja tullu enää, ainoostaan vähän kummallisen epätodellinen olo joskus mut sellasia mulla on ollu alle kouluikäsestä asti.

Masennus on ollu kans lapsesta asti ja ku aloin lähestyä aikuisikää niin tuli niitä maanisia jaksoja joissa keksin jonkun uuden projektin tai alan puuhaamaan jotain niin vauhdikkaasti etten osaa lopettaa ajoissa vaan jatkan niin pitkään kunnes oon ihan rättipoikki.

Nyt mulla on kahta eri lääkettä. Toinen depressio ja toinen manialääke.

Välillä tulee sellanen olo ettei jaksa mitään eikä tee edes aamulla mieli nousta ylös, päivälläkin on ihan turhautunu ja uupunu olo, eikä oikeen mitään saa hymyilemään.

Joskus sitte taas pärjään 4 tunnin yöunilla, pulputan kokoajan ja oon ilonen ja suunnittelen kaikkea kivaa joka sitten ei ookaan joidenkin viikkojen päästä enää yhtään kivaa.

Mua ei varmaan ulkosesti kukaan arvaa tällaseksi, niin oon kuullu mutta ne jotka tuntee hyvin niin alkaa pitämään joko ihan outona tai mukavan persoonallisena. Vaarallinen en oo kumminkaan kellekään, sen tietää kaikki ja mä itsekin mutta mietin ja pohdin kaikenlaisia asioita ja ihmettelen vaikka mitä.

Mä en oikeestaan tunne ketään, jolla olis tää sairaus mutta sellasista kuulee aika paljon kaikkee ja ne kuulostaa vähintäänkin hulluilta vaikka uskon että on sellasia harmittomiakin tapauksia jotka vaan kärsii kun menee tunteet laidasta laitaan, tai ei oikeestaan tunteet vaan mieliala.